Tai jokin sellanen iskeytyy väkisin tajuntaan. Oon täysin varma, ettei meille vielä lasta tule. Ne vähäisimmätkin oireentapaiset n hävinny. Ei tissikipuja tai edes aristusta. Ei nippailuja, vihlomisia tai pakotusta alavatsan seudulla. Ei mitään. Toki oireettomuuskin vois olla oire, mutta kun ei oo ennenkään ollu, niin miksipä tälläkään kertaa??
Joku pieni osa ei haluu vielä luovuttaa toivon suhteen, mutta se ei kovin korkeelle uskalla päätään nostaa näiden muiden tunteiden poukkoillessa suuntaan ja toiseen.
Voi kun itsensä saisi hetkeksi off-asentoon tai edes autopilotille ajatusten ja tunteiden osalta. En mie kai todellisuudessa sitä oikeesti halua. Se tie tuli aikanaan kuljettua. Se ei tehny hyvää saati lopulta helpottanu asioita. kasas niitä vaan enemmän ja enemmän yhteen kunnes ne oli pakko kuitenkin kohdata, käydä läpi ja selvittää itsensä kanssa. Ei helppoa ollut sekään, vaikkakin äärimmäisen palkitsevaa lopulta. Nyt eksyin jo aiheesta, mutta onko sillä niin väliä.
Samaa elämää kaikkine tapahtumiseen ja tunteineen. Joskus se tuntuu vaan niin koin vaikeelta ja kuluttavalta, kun ei tiedä mihin uskoa tai kuinka paljon uskaltaa toivoa, ettei tunteet käy liian raskaiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kysymyksiä, mielipiteitä, omia kokemuksia, risuja ja ruusuja. Kaikki asialliset kommentit otetaan ilolla vastaan.