Mieli on edelleen pyörinyt alamaissa.. Eilen kuitenkin virkistävä pyöräretki lapsuuden maisemiin ja kesäteatteriin. Seurana yks tärkeimmistä ihmisistä.
Tänään työpäivän jälkeen sateisesta ja koleasta säästä huolimatta suoraan mökille, kun huomenna on vapaa.

Tää paikka on miun henkireikä. Ainoa paikka, jossa osaan rauhottua ja rentoutua, vaikka elämässä tapahtuisi mitä.

Rauhallista oleskelua, samoilua luonnossa, soutelua (ei kyllä tänään). Rentoa oleskelua itsensä ja ajatustensa kanssa.

Kohta saan yhen siskoistani seurakseni. Vuorotyöläisiä molemmat, ni jotenkin tuntuu, että näin arkisin joskus sitä yhteistä aikaa yhteisen harrastuksen lisäks on helpoin löytää. Molemmilla on huomenna vapaata, niin voidaan rauhassa parantaa maailmaa, syödä ja saunoa. Tai ehkä vähän eri järjestyksessä..

Tietyistä ajatuksista ja peloista lapsettomuuden ja hoitojen suhteen en pääse eroon, mutta täällä ne on jotenkin helpompi kestää ja jäsentää, ajatella myös järjellä..

Kullanarvoinen paikka ja kun vielä saa hyvää seuraa, niin hetken kaikki on paremmin ja helpompaa..

Ivf- suunnittelukäyntiä odotellessa ehdin taas ajatella asioita ihan liikaa ja liian pitkälle. Iskee hillitön epävarmuus ja pelko siitä mitä tapahtuu, jos ei näillä hoidoilla onnistutakaan. Minkä ihmeen takia pitää alkaa panikoimaan jo ennen ensimmäistäkään hoitokertaa? Tai onhan niitä hoitoja jo kuusi takana, mutta inseminaatioiden aikana ei vielä osannut samalla tavalla pelätä sitä, että hoidot joskus loppuisivat. Oli niin selkeänä mielessä, että jos ei näillä kuudella kerralla onnistu, niin lähdetään jatkamaan ivf- hoidoilla.

Meille adoptio ei ikävä kyllä ole vaihtoehto miehen iän takia. Tuntuu tavallaan hämmentävältä, kun jo pikku tyttönä olen kertonu kaikille haluvani myös adoptoida lapsen. Mieli ei missään vaiheessa ole muuttunut, mutta se mahdollisuus ei vain ole enää meidän käsiemme ulottuvilla.

Pohdin jo valmiiksi eri vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia, jos ei julkisen puolen hoidot meitä auta. Voidaan jatkaa yksityisellä, käyttää lahjasoluja jne.
Mietin miten pitkään hoitoja jaksaisi, vaikka sen miettiminen on turhaa. Enhän voi ennakkoon tietää mihin minun tai mieheni henkinen kapasiteetti tai pankkitilin saldo riittävät.

En voi tietää mitä tapahtuu tulevaisuudessa. Ja vaikka toisaalta asioita on hyvä miettiä jollain tasolla etukäteen on kuluttavaa, stressaavaa ja osin turhaa käyttää siihen näin paljon aikaa jo tässä vaiheessa.
Kun vain osaisi välillä olla miettimättä..

Mieli on maassa ja kaikki tuntuu vaikeelta..
Kolmen vuoden intensiivinen psykoterapia Kelan tukemana tuli päätökseensä. Vaikka jatkankin samaisen terapeutin kanssa vielä omalla kustannuksella, niin silti tää tuntuu jotenkin lopulta. Seuraava aika on vasta viiden viikon päästä ja viikottaiset tapaamiset vaihtuu kolmen-neljän viikon välein tapahtuviin kohtaamisiin. Muuhun ei oikein resurssit ja varallisuus riitä.

Vaikka terapiassa onkin käsitelty pääsääntöisesti ihan muita aiheita, kun lapsettomuus, hoidot ja niiden mukanaan tuomat tunteet, niin toki näitäkin on läpi käyty. Ja jatkossa nuo asiat saavat varmaan enemmän ja enemmän painoarvoa, kun muuten mieli alkaa olla tasaisempi ja langat  monista asioista vahvemmin omissa käsissä. Samoin ymmärrys omia ajatuksia ja toimintamalleja kohtaan alkaa hahmottua ja sitä kautta muuttua tai saada itseltään hyväksynnän.

Julkiselta puolelta saisi tiiviimpiä tapaamisia ja jopa ilmaiseksi, mutta haluan jatkaa nykyisen terapeutin kanssa.
Miksi?

Koska pitkään etsin itselleni sopivaa keskustelukumppania. Jotain jonka kanssa kemiat kohtaavat, joka tuntuu luotettavalta, turvalliselta ja osaa keskustella tavoilla, joita minä tarvitsen.
Miun on aina ollut vaikea luottaa ihmisiin ja vielä vaikeampi puhua omista asioistani saati tunteistani. Meillä meni ensimmäinen vuoso pitkälle siihen, että tutustuttiin, opin luottamaan ja pikkuhiljaa ensin tunnistamaan tunteeni ja sitten kertomaan ne jollekin. Opin puhumaan. Usein on edelleen hankalaa aloittaa keskustelua mistään aiheesta. Tarvitsen siis ihmisen, joka kyselee ja vie keskustelua eteenpäin toki laittamatta sanoja suuhuni.

Kun on vihdoin tällaisen ihmisen löytänyt tuntuisi mahdottomalta ajatukselta aloittaa kaikki alusta jonkun vieraan ihmisen kanssa. Kertoa kaikki kipeät asiat, jos edes löytäisi iihmistä, joka osaa keskustella juuri minun kanssani.

Ennen nykyistä terapeuttia kävin pitkään erään toisen luona. Alku vikutti lupaavalta, mutta minun olisi pitänyt kertoa mistä keskustellaan, ola valtaosa ajasta äänessä, joten lopulta saatoimme istua puoli tuntia hiljaa. En tullut ymmärretyksi, vaikka kirjoitin, mikä on hankalaa, mistä haluaisin puhua ja kuinka tarvitsen siihen apua, mikään ei muuttunut.

Nyt minulla siis on sellainen terapeutti, jonka tarvitsen, jolle saan laittaa sähköpostia, jotta hän tietää mistä olisi hyvä puhua enemmän jne. Huolimatta siis pitkistä väleistä käyntien suhteen on tämä minulle se kaikkein parhain ratkaisu..

Miten paha mieli voikaan tulla lastenvaunujen ja hoitopöydän näkemisestä..?

Todella paha..!!!

Kävelin ihan muissa asioissa meidän "ylimääräiseen" makuuhuoneeseen ja siellä ne oli.. On ollu kohta jo vuoden odottamassa. Ja ei en oo ostanu niitä jossain mielen oikussa vaan sain siskolta, kun aikanaan kerroin mein hoitoihin lähtemisestä. Silloin olo oli enemmän ku toiveikas. Usko siihen, et ei mee montakaan kuukautta hoitojen alusta, kun meillä odotetaan, vaikkei ihan heti onnistuisikaan.

Ja missä ollaan melkein vuotta myöhemmin??

Edelleen odotetaan ja toivotaan. Siihen vaan sekoittuu enemmän ja enemmän epätoivoa ja pelkoa, ettei noillekaan tuu meillä ikinä käyttöä..

Nyt varsinkin kun odotetaan vaan sitä aikaa, että  päätäisi edes jatkamaan, tekemään jotain taas ihan konkreettisestikin..

Odotuksen odotusta isolla oolla..

Odottavan aika on pitkä

Aika tuntuu matelevan, vaikka toisin uskoin ja toivoin. Attelin, et kesällä on niin paljon muuta tekemistä, ettei ehi liikaa ajatella tulevia hoitoja tai lähinnä sitä kaukaisuudessa häilyvää ensimmäistä aikaa IVF:n suunnittelukäynnille.

Jotenkin toivon, et se kirje aikatauluista napsahtais postilaatikkoon vaikka jo huomenna. Vaikka ite aika menis sinne oletettavasti marraskuulle asti, ni tuntuis jotenkin edes siltä, et jotain tapahtuu joskus. Se tiedossa oleva aika tekis odottamisesta jotenkin helpompaa, kun ois edes jotain konkreettista odotettavaa, eikä vaan oletus, et sitte joskus marraskuussa luultavasti..

Tai voi toki olla, et jos sen ajan jo tietäis, ni ei malttais odottaa sitäkään vähää.. Mut se poistais tietynlaisen epätietoisuuden..

Mut enää 4,5 kuukautta maksimissaa odottelua, jos luvattu (pahimmillaan) puolen vuoden jono pitää paikkansa.. Kohta siis kolmannen tuostakin odottelusta menny..

Kaikki ympärillä saa lapsia

Epäilen, että en ole ainoa, joka välillä tuntee syvää surua ja halua piiloutua, sulkeutua ja vetäytyä mahdollisimman kauas niistä joilla on lapsia tai jotka sellaista odottavat.

Toki ymmärrän, että itse olen sen ikäinen, että on täysin ymmärrettävää, jos perhe-, ystävä- ja kaveripiiristä kantautuu vauvauutisia. Joskus pystyn olemaan vilpittömästi onnellinen näitä kuullessani. Välillä tekisi vain mieli romahtaa. Yleensä jotain näiden väliltä.

En juurikaan ole tietoisesti vältellyt tilanteita, joissa olen lasten kanssa tekemisissä ja pääsääntöisesti nautin niistä hetkistä. Toki välillä tuntuu pahalta, varsinkin, jos on hetkeä aiemmin itse tuijottanut testiä, joka ilmoittaa ei raskaana.

Pahimpia ovat tilanteet, kun joku kysyy meidän lapsi-tilanteesta. Sukulaiset, puolitutut tai työkaverit saattavat kysyä, että onko teillä lapia. Mitä siihen voi muuta vastata, kuin että ei ja toivoa, että keskustelu aiheesta päättyy siihen.
Joskus se kuitenkin jatkuu.. Esimerkiksi kommentilla, että eihän teillä vielä ole kiire. Tai että eihän kaikki toki halua lapsia. Tai suoralla kysymyksellä, että meinaatteko joskus hankkia lapsia. Ei niitä lapsia tehdä tai hankita, lapsi/lapset saadaan! Jos lapsen voisi hankkia ruokakaupasta tai kuvastosta, minä tuskin olisin lapseton..

Älkää ikinä kyselkö toisten, varsinkaan vieraampien lapsikuvioista tai jättäkää ainakin ne toteamukset ja jatkokysymykset väliin, jos saatte ei vastauksen. Voi olla, ettei joku voi saada lasta, vaikka haluais tai ei ole vielä sitä saanut. Voi olla, ettei hän halua lapsia. Voi olla, että hän on juuri menettänyt lapsen.
Ehkä asia on vaan itselleni niin kipeä ja puhun vain omasta puolestani. Mutta itse en halua noita kysymyksiä tai toteamuksia kuulla keneltäkään.  Joskus saatan vielä jollekin vastata ja kertoa enemmänkin, mutta haluan itse valita kenelle ja milloin.

En sano, etteikö minultakin voisi kysyä, että onko sinulla lapsia, mutta todella toivon, että jokainen kysyjä vaihtaa puheenaihetta kuultuaan minun sanovan ei!

Tulipa harvinaisen kirjakielinen teksti.. Oma mielentila varmaan vaikuttaa myös kirjoitustyyliin.. Useimmiten see muistuttaa huomattavasti enemmän puhekieltä.. Voitte vaikka kuvitella, että kirjoittajia on useampi, kun tyyli vaihtelee..