Ivf- suunnittelukäyntiä odotellessa ehdin taas ajatella asioita ihan liikaa ja liian pitkälle. Iskee hillitön epävarmuus ja pelko siitä mitä tapahtuu, jos ei näillä hoidoilla onnistutakaan. Minkä ihmeen takia pitää alkaa panikoimaan jo ennen ensimmäistäkään hoitokertaa? Tai onhan niitä hoitoja jo kuusi takana, mutta inseminaatioiden aikana ei vielä osannut samalla tavalla pelätä sitä, että hoidot joskus loppuisivat. Oli niin selkeänä mielessä, että jos ei näillä kuudella kerralla onnistu, niin lähdetään jatkamaan ivf- hoidoilla.

Meille adoptio ei ikävä kyllä ole vaihtoehto miehen iän takia. Tuntuu tavallaan hämmentävältä, kun jo pikku tyttönä olen kertonu kaikille haluvani myös adoptoida lapsen. Mieli ei missään vaiheessa ole muuttunut, mutta se mahdollisuus ei vain ole enää meidän käsiemme ulottuvilla.

Pohdin jo valmiiksi eri vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia, jos ei julkisen puolen hoidot meitä auta. Voidaan jatkaa yksityisellä, käyttää lahjasoluja jne.
Mietin miten pitkään hoitoja jaksaisi, vaikka sen miettiminen on turhaa. Enhän voi ennakkoon tietää mihin minun tai mieheni henkinen kapasiteetti tai pankkitilin saldo riittävät.

En voi tietää mitä tapahtuu tulevaisuudessa. Ja vaikka toisaalta asioita on hyvä miettiä jollain tasolla etukäteen on kuluttavaa, stressaavaa ja osin turhaa käyttää siihen näin paljon aikaa jo tässä vaiheessa.
Kun vain osaisi välillä olla miettimättä..